Salpalinja
Sivun sisällysluettelo
Joensuun Marjalassa sijaitseva teräsbetoninen 45 mm:n panssaritorjuntatykin ja konekiväärin korsu. Kuva: Helena Ranta, Museovirasto 2018.
Salpalinja
Suomi luovutti talvisodan (1939–40) päättäneessä Moskovan rauhassa alueitaan Neuvostoliitolle. Uuden itärajan turvaksi päätettiin rakentaa puolustusasema, joka myöhemmin sai nimekseen Suomen Salpa eli Salpalinja.
Salpalinjan linnoitusrakenteet
Salpalinjan puolustusasemat ovat erilaisista linnoitusrakenteista koostuvia laajoja tai pieniä alueellisia kokonaisuuksia. Linnoitusrakenteet jaetaan kenttä- ja kestolinnoitteisiin rakennustavan ja -materiaalien perusteella.
Kenttälinnoitteita ovat mm.
- maahan kaivetut taistelu- ja yhdyshaudat
- tuliasemat/-pesäkkeet
- majoituskorsut, joiden rakennus- ja tukimateriaalina on käytetty puuta.
Kestolinnoitteiden rakennusmateriaaleina ovat betoni, teräs ja kivi, ja niitä on louhittu kallioon. Kestolinnoitteisiksi lasketaan mm.
- teräsbetoniset ase- ja miehistökorsut ja pesäkkeet
- teräspesäkkeet
- pallokorsut
- kallioluolarakenteet
- betonilla vahvistetut taistelu- ja yhdyshaudat.
Sodan aika
Salpalinja rakennettiin Suomen itäosaan, nykyisen rajan tuntumaan, vuosina 1940–1941 ja 1944. Pääpuolustuslinjana on yhtenäinen kestolinnoitettu Virolahti–Luumäki-linja ja sen taaempi etuasema Hamina–Taavetti-linja. Pohjoisempana Kivijärven–Saimaan–Pielisen järvialueilla linnoitettiin järvikannaksia ja saaria. Järvialueella oli myös melko kattavasti kesto- ja kenttälinnoitettuja tykkiasemia. Pielisen pohjoispuolella linnoitettiin todennäköiset hyökkäyssuunnat teiden varsilta kenttälinnoittein ja panssarivaunun kiviestein. Lisäksi Kuusamon ja Kemijärven alueille rakennettiin teräsbetonisia kestolinnoitteita.
Salpalinjan rakennustyöt keskeytettiin jatkosodan alussa. Työt käynnistettiin uudelleen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen kesäkuussa 1944. Uusia linnoitteita rakennettiin ja keskeneräisiksi vuonna 1941 jääneitä viimeisteltiin. Pääaseman itäpuolelle rakennettiin oikaisulinjaksi kutsuttu uusi Virolahden–Häkälänjärven–Tyllinjärven puolustuslinja.
Linnoitustöiden päättyessä syyskuussa 1944 valmiina oli yli 700 teräsbetonista kestolinnoituslaitetta. Pääosa niistä sijaitsee Suomenlahden rannikon ja Saimaan välillä. Kenttälinnoitteita on kaikkialla 900 kilometriä pitkän puolustuslinjan alueella. Panssarivaunun kiviesteitä rakennettiin yli 200 kilometriä. Varsinaisten linnoituslaitteiden lisäksi Salpalinjan rakentaminen on jättänyt maastoon muitakin jälkiä, kuten kivilouhimoita, varikkoalueita ja rakentajien parakkeja.
Sodan jälkeen
Valtio osti ja pakkolunasti vuosina 1940–44 maata Salpalinjaa varten. Salpalinja jäi tarpeettomaksi 1960-luvulla Suomen armeijan siirtyessä linjapuolustuksesta alueelliseen puolustusjärjestelmään. Vuonna 1968 säädettiin ns. palautuslaki, jonka perusteella Salpalinjan maa-alueet palautettiin maanomistajille 1960–1970-luvuilla. Kestolinnoitteiden ja eräiden kiviestelinjojen käyttöoikeutta kuitenkin rajoitettiin.
Vastuu Salpalinjasta siirtyi vuonna 2003 puolustusministeriöltä valtiovarainministeriölle. Sen jälkeen Senaatti-kiinteistöt vastasi käyttöoikeuden rajoituksen alaisten Salpalinjan linnoitteiden hoidosta. Muilta osin Salpalinjan hoito on ollut maanomistajien sekä kuntien ja yhdistysten vastuulla. Salpalinjasta on kehittynyt matkailu-, nähtävyys- ja virkistyskohde, ja sen konkreettista suojelua on toteutettu mm. museoinnin ja korjausten keinoin.
Museovirasto inventoi valtionvarainministeriön toimeksiannosta Salpalinjan vuosina 2009–2012. Inventoinnin loppuraportin valmistuttua Museovirasto, Senaatti-kiinteistöt, Metsähallitus, puolustusvoimat, Salpalinjan perinneyhdistys ja Salpakeskus valitsivat yhteistyönä Salpalinjan merkittävimmät kohteet. Valtio teki vuonna 2018 päätöksen luopua kaikista käyttöoikeuksien rajoituksista ja luovuttaa loputkin rakenteet maanomistajille.
Salpalinjan suojelu
Salpalinja ei ole muinaismuistolain (295/1963) rauhoittama kiinteä muinaisjäännös. Maankäyttö- ja rakennuslain keinoin turvaa kuitenkin Salpalinjan valtakunnallisen kulttuurihistoriallisen merkityksen säilymisen. Lisäksi monet Salpalinjan kohteet ovat valtioneuvoston 22.12.2009 tekemän päätöksen mukaan valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä (www.rky.fi), jossa maankäytön on sovelluttava alueen historialliseen kehitykseen.
Salpalinjan kohteiden suojelussa käytetään Museoviraston laatimassa Arkeologinen kulttuuriperintö ja kaavoitus -ohjeessa muista kulttuuriperintökohteista esitettyjä toimintatapoja. Salpalinjan merkittävimpien kohteiden suojeluun esitetään seuraavaa määräystä:
”Muu kulttuuriperintökohde (Salpalinjan merkittävimmät kohteet): Alueella olevat sotahistorialliset rakenteet on säilytettävä. Suuremmista kohdetta koskevista suunnitelmista tulee neuvotella alueellisen vastuumuseon kanssa.”
Myös muita Salpalinjan kohteita voidaan harkinnan mukaan esittää suojeltavaksi maankäyttö- ja rakennuslain keinoin. Muiden Salpalinjan kohteiden säilyminen ja käyttö tulevat riippumaan ensi sijassa maanomistajan sekä kuntien päätöksistä ja harkinnasta. Metsäkäytössä Salpalinjan merkittävimpien kohteiden osalta suositellaan toimimaan samalla tavoin kuin kiinteiden muinaisjäännösten kohdalla.
Alueelliset vastuumuseot lausuvat ensisijaisesti Salpalinjan kaikista kohteista.
Lisätietoja
Salpalinjan linnoituslaitteiden hoito, korjaaminen ja käyttö, 2024 (pdf)