Tuhoutumaton, tuhoutuva muovi

Kaikki tuntevat maailman muoviongelman. Maailman meret ovat hukkumassa muovijätteeseen. Muovi vaikuttaa ikuiselta, mutta museoissa, joissa filmiajan valokuvakokoelmia yritetään pelastaa jälkipolville, muovin elinkaari näyttää lyhyeltä.

W. H. F. Talbot kehitti negatiivi-positiivimenetelmän vuonna 1841, jolloin paperinegatiivien avulla vedostettiin ensimmäiset suolapaperivedokset. Paperinegatiiveista tehtiin läpikuultavia vahaamalla, ja myöhemmin lasinegatiiveihin siirtyminen toi kuviin kaivattua tarkkuutta ja terävyyttä. Lasille kuvattiin Suomessa ainakin studio-olosuhteissa vielä 1950-luvulla.

Valokuvauksen merkittävimmät saavutettavuutta parantavat tekijät olivat hopeagelatiinimenetelmän keksiminen 1870-luvulla sekä eri muovipohjien käyttöönotto 1880-luvun lopulta alkaen. Tästä eteenpäin valokuvausmenetelmien ja -materiaalien kehitys on kulkenut käsi kädessä muovin kehityksen kanssa. Ohutta, taipuisaa muovia opittiin valmistamaan teollisesti, mikä teki kuvaamisesta edullisempaa. Vähitellen kuvaamisesta ja kalustosta tuli yksinkertaisempaa ja kevyempää ja kuva- ja kuvaajamäärät kasvoivat merkittävästi.

Kehittyvät muovimateriaalit osoittautuivat epävakaiksi, jopa vaarallisiksi, joten aina tuli aika kehittää jotain uutta. Selluloosanitraatti osoittautui paloherkäksi ja sen korvaajaksi kehitetyn selluloosa-asetaatin elinkaari on verrattain lyhyt. Polyesteri puolestaan ei taivu rullafilmikameraan.

Nykyfilmit ovat hyvin vakaita asetaatteja, joten ne eivät oirehdi etikoitumalla samaan tapaan kuin varhaisemmat selluloosa-asetaatit. Museoissa, joissa pyritään katsomaan satojenkin vuosien päähän, muovit ovat toistaiseksi osoittautuneet epävakaiksi. Lisäksi eri muovit sopivat yhteen huonosti ja toistensa lähellä ne käynnistävät kemiallisia ketjureaktioita, joita on tietyn pisteen jälkeen mahdoton pysäyttää.

Herkkien valokuvamenetelmien kanssa on otettava huomioon, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. PVC-suojakuori muuttuu ajan myötä tahmeaksi. Tussimerkintä suojakuoressa jatkaa pikkuhiljaa matkaansa itse kuvaan. On myös hyvä muistaa, että verrattain nuorien materiaalien kanssa ei ikääntymistä voida vielä ennustaa. Mikä näyttää hyvältä nyt, ei sitä hyvin todennäköisesti ole 50 vuoden päästä.

Jos omien negatiivien ja vedosten haluaa säilyvän jälkipolville, on hyvä turvautua muovikuoria ja tussikyniä vanhempiin menetelmiin: kemiallisesti valkaistusta sellusta valmistettuun happovapaaseen paperiin ja lyijykynään. Näistä me museoalallakin uskallamme jo mennä takuuseen.

Teksti: Erika Tiainen

Kamera 6/2022