Lapset leikkivät metalliromun myyntipaikalla Helsingissä 1958. UA Saarinen tallentaa kierrätystä lähes elokuvamaisin kuvin. Kyseessä voi olla valistuskampanja. Kuva: UA Saarinen / Journalistinen kuva-arkisto JOKA / Museovirasto. Objektinumero: JOKAUAS2_4675:8
Lapset leikkivät metalliromun myyntipaikalla Helsingissä 1958. UA Saarinen tallentaa kierrätystä lähes elokuvamaisin kuvin. Kyseessä voi olla valistuskampanja. Kuva: UA Saarinen / Journalistinen kuva-arkisto JOKA / Museovirasto (JOKAUAS2_4675:8)

Helsingin laitamilta globaaliin kiertotalouteen

Lehtikuvaaja UA Saarisen valokuvissa kannustetaan kierrättämään.

Valtava romukasa kohoaa Helsingin Eirassa 1958. Kyseessä on Maneliuksen veljesten romuliikkeen purkupiha Hernesaarenkadulla. Työntekijät ahkeroivat romumetallia lajitellen ja naapuruston pikkupojille piha tarjoaa seikkailu- ja puuhapuiston. Lehtikuvaaja UA Saarinen on tallentanut aikakauden kierrätystoimintaa.

1950-luvulla romukaupat kuuluivat vielä Helsingin keskustan kaupunkikuvaan, Maneliusten liike oli muuttanut Hernesaareen Tehtaankadulta. Sodanjälkeisessä pula-ajan yhteiskunnassa kierrätys oli välttämättömyys: säännöstelytaloudessa romumetalli oli strateginen teollisuuden raaka-aine, jonka vienti ulkomaille oli kielletty. Vientikielto jatkui 1953 jälkeenkin, jolloin muu sodanjälkeinen säännöstely päättyi.

Suomi teollistui ja kaupungistui 1950-luvulla, väestömäärä kasvoi ja elintaso alkoi vähitellen nousta. Tämä lisäsi myös jätteiden ja romun määrää. Kierrätystä ei silloin perusteltu ympäristönsuojelulla, mutta tällöin tehtiin pohjatyö kierrätysajattelussa. Niin teollisuus, lehdistö, koulut kuin järjestötkin kannustivat ihmisiä kierrättämään käytettyä tavaraa raaka-ainepulan hillitsemiseksi ja talouskasvun edistämiseksi. Esim. pullonpalautusjärjestelmä luotiin Suomessa jo 50-luvulla, ja nykyisin 90 % juomapakkauksista päätyy lajittelun kautta uudelleenkäyttöön.

60–70-luvun vaihteessa kierrätystä alettiin pohtia luonnonvarojen käytön näkökulmasta. Tämä oli aluksi ympäristönsuojelusta kiinnostuneiden nuorten liikehdintää. Tutkija Eine Kuneisen mukaan (2011) kierrätys on Suomessa edennyt yksittäisten ihmisten tietoisuuden, toiminnan ja valintojen kautta, ei niinkään julkishallinnon toimesta. 80-luvulla syntyi ruohonjuuritason kierrätyspisteitä ja kirpputoreja. Kansalaisjärjestöjen tavaranvaihtopäivät loivat pohjan Helsingin Kyläsaaren kierrätyskeskuksen perustamiselle 1990. Keskus tarjoaa myös ympäristöneuvontaa: tarkoituksena on saada ihmiset ajattelemaan kulutuksen vaikutusta ympäristöön.

90-luvulta ajattelutapa on ”ekologisoitunut” ja lainsäädäntöä on alettu ohjata kestävän kehityksen ratkaisuihin. Ilmaston lämpenemisen ja väestöräjähdyksen vaikutukset ovat nostaneet esille ajatuksen kiertotaloudesta, jonka ideana on ”en omista, vaan käytän”. Miten ohjata elämäntapaamme omistamisen sijasta jakamiseen, vuokraamiseen ja kierrättämiseen?

Suomi haluaa olla edelläkävijä kiertotaloudessa. Kierrätyksen tehostamisen ohella raaka-aineiden tuotanto, kaupan ketju sekä kulutus tulisi muuttaa reiluksi ja vastuulliseksi. Tavoitteina ovat hiilineutraalius, materiaalihävikin ja ekologisen jalanjäljen minimointi sekä koetun hyvinvoinnin lisääntyminen. Kiertotaloutta ovat vaikkapa kirjastolaitos, taidelainaamot, ruokapankit, tavaroiden ja palveluiden välitys somessa, rakennusmateriaalien kierrätys. Kiertotalouden tavoitteisiin kuuluvat myös vesivastuullisuus sekä ”akkuekosysteemin” kehittäminen. Tässä tulevaisuuden työsarkaa Suomen kaivosteollisuudelle.

Teksti: Inkamaija Iitiä

Kamera 8/2020

Metalliromun kierrätystä Helsingissä 1958. Kuva: UA Saarinen / Journalistinen kuva-arkisto JOKA / Museovirasto

Metalliromun kierrätystä Helsingissä 1958. Kuva: UA Saarinen / Journalistinen kuva-arkisto JOKA / Museovirasto (JOKAUAS2_4675:14)