Luonto, kulttuuriperintö ja Vanhankaupunginkoski

Virtavesien käytön historia heijastaa keskeisiä yhteiskunta- ja taloushistoriallisia prosesseja ja ilmiöitä. Virtavesillä on keskeinen merkitys Suomen asutus- ja elinkeinohistoriassa jo kivikaudesta alkaen, mutta erityisesti rautakauden ja keskiajan asutuksen leviämisessä ja ravinnon hankinnassa.

Laajemmin vesien tilaan on puututtu 1700-luvulta, mutta erityisesti teollistumisesta alkaen, energian, tuotannon, liikenteen, uittojen ja tulvasuojelun tarpeisiin. Teollisen yhteiskunnan 1800–1900-luvuilla heikentämään vesien ja kalatalouden tilaan ryhdyttiin kiinnittämään aiheellista huomiota viimeistään 1960–70-luvuilla. Myös vesien virkistyskäyttö ja luontoarvot ovat osa niiden kulttuuriperintöä.

Vanhankaupunginkoski on historiallisten arvojen tihentymä

Vanhankaupunginkosken ympäristö on poikkeuksellinen kulttuurihistoriallisten merkitysten ja historian tihentymä. Niidenkin lähtökohtana on osin luonto – maan ja veden kohtaaminen. Joki, koski ja meri olivat olennainen voimavara.

Viron Paadisten munkit kalastivat Vanhankaupunginkoskella lohta jo 1300-luvulla, ja Koskelan (Forsby) kylästä on ensimmäiset asiakirjatiedot 1400-luvulta. Helsinki perustettiin jokisuun länsirannalle 1550 ja samaan aikaan kuninkaankartano kosken länsi- ja itähaaran väliin. Kaupunki siirrettiin Vironniemelle 1640, ja jo kauan ennen sitä kuninkaankartano oli muuttanut Viikkiin.

Vanhassakaupungissa on kosken rannoilla ollut tuotantolaitoksia ainakin 1550-luvulta lähtien. Kosken voima on pyörittänyt myllyjä 1900-luvun alkuun asti. Paikalla on ollut saha 1735–1840, värjäämö ja polttimo 1700-luvun lopussa ja myöhemmin mm. panimo ja tiilitehdas. Länsihaaran ensimmäinen poikkipato rakennettiin 1800-luvun alussa, ja nykyinen kivipato on 1870-luvun lopusta.

Koski otettiin 1870-luvulta alkaen kaupungin vesihuollon käyttöön, jolloin sen länsihaara siis padottiin. Kuninkaankartanonsaaren punatiiliset rakennukset ovat pääosin 1890–1910-luvuilta. Nykyisin ne tunnetaan Tekniikan museon tyyssijana. Kosken länsipuolella ovat mylly (1884), höyrypumppulaitos (1931) ja vanhempi (1876) turbiinipumppulaitos.

Vanhankaupunginkoski on suojeltu kaavoituksessa

Vanhankaupunginkoski on suojeltu kaikilla kaavatasoilla. Tämä ei ole sattumaa, sillä Vantaanjoen suussa on rinnakkain kaksi valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä: Vantaanjokisuun vesi- ja viemärilaitokset sekä Helsingin Vanhakaupunki.

Vanhankaupunginkosken pato, samoin kuin sen lähialueet ja rakennukset on suojeltu asemakaavassa. Suojelun tavoitteena on rakenteiden ja rakennusten säilyttäminen siten, että ympäristön historiallinen arvo säilyy.

Maakuntakaavassa alue on osoitettu kulttuuriympäristön kannalta tärkeäksi. Kaupungin yleiskaavassa se on huomioitu valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä, jonka suunnittelussa on sovitettava yhteen kaavassa osoitettu maankäyttö sekä maisema- ja kulttuuriympäristöarvot.

Padon purkaminen edellyttää asemakaavan ja mahdollisesti yleis- ja maakuntakaavojenkin muuttamista. Asemakaavaa muutettaessa on huomioitava rakennettuun ympäristöön liittyvien erityisten arvojen hävittämiskielto, yleiskaavan suunnittelumääräyksen ohjausvaikutus sekä kuntia koskeva velvoite edistää valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteuttamista. Asemakaavoituksessa on arvioitava myös vaihtoehtoiset tavat tavoitteiden saavuttamiseksi, esimerkiksi itähaarassa saavutettavat hyödyt kalojen nousuolosuhteille.

Vesilaki, padon purkaminen ja jokiuoman muokkaaminen

Padon purkaminen edellyttää maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvan purkamisluvan lisäksi vesilain mukaisen vesiluvan. Vesiluvan myöntäminen perustuu intressivertailuun, jossa purkamisen kielteisiä vaikutuksia yleiseen etuun, siis myös kulttuurihistoriallisten arvojen hävittämiseen, punnitaan suhteessa hankkeessa tavoiteltaviin hyötyihin.

Vertailussa tulisivat patoon liittyvien suojeluarvojen sekä padon purkamisen tavoitteiden ohella huomioitavaksi purkamisen ja muiden toimenpiteiden, kuten pohjapadon rakentamisen tai kallioperän ja kosken uoman louhimisen vaikutukset mm. veden korkeuteen ja laatuun, läheisiin Natura-alueisiin, mahdollisiin uhanalaisiin eliölajeihin sekä virkistyskäyttöön. Aluehallintoviraston on valtion viranomaisena velvollisuus ottaa huomioon myös valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ja edistää niiden toteuttamista.

Jyrkkä koski

Arkeologi, FT Teemu Mökkönen on analysoinut kirjallisuuden ja internet-lähteistä saatavan aineiston pohjalta Vantaanjoen kehitystä vaelluskalajokena, niin luonnon kuin ihmisen osuutta tuossa kehityksessä. Seuraavassa joitakin tiivistyksiä hänen selvityksestään.

Vanhankaupungin kosket ovat olleet koko historiallisen ajan kapeita ja jyrkkiä, ja länsihaarassa on ollut putous jo ennen sen patoamista. Koskien pituus oli 1700-luvulla kutakuinkin nykyistä vastaava. Niiden jyrkkyys on luontaista, peruskallion määrittämää. Sen ohella koskiin on vaikuttanut huomattavasti luonnollinen maankohoaminen. Tämä jääkausien jälkeinen geologinen ilmiö on yksi luonnonhistoriamme keskeisiä piirteitä. Se on myös mm. lähtökohta Merenkurkun saariston statukselle maamme toistaiseksi ainoana luonnon maailmanperintökohteena.

Länsihaaran kosken pudotuskorkeus on kasvanut luontaisesti huomattavan paljon historiallisella ajalla. Kosken niska on vuonna 1300 ollut 3,2 metriä merenpinnan yläpuolella. Vuonna 1750 ero oli jo noin viisi metriä ja nykyisin yli kuusi metriä. Näistä luvuista ja kosken jyrkkyydestä seuraa, että länsihaara on mitä ilmeisimmin ollut luonnollinen nousueste jo hyvän aikaa ennen ensimmäisen, tilapäiseksi jääneen puisen poikkipadon rakentamista 1800-luvun alussa. Historiallisten lähteiden perusteella joen kalasaaliit ovat vähentyneet jo läpi 1500–1700-lukujen.

Nykyisen padon purkaminen ei muuttaisi länsihaaran kosken peruskallion määrittämän niskan korkeutta, ei poistaisi kosken luontaisesti kapeaa v-kirjaimen muotoista kalliouomaa eikä sen mereen laskevaa jyrkkää vesiputousta. Koski olisi yhä luontainen nousueste kaloille. Jotta koskesta saataisiin kaikille vaelluskaloille toimiva nousu-uoma, sen pohjan peruskalliota olisi louhittava pois metrikaupalla.

Luonto ja kulttuuriperintö

Luonto- ja kulttuuriperintöarvot ovat yhteydessä toisiinsa. Molempien huomioiminen sekä ymmärrys ihmisten ympäristö- ja luontosuhteiden merkityksestä sisältyy Museoviraston ja museoiden työhön. Esimerkiksi kestävä metsätalous edesauttaa metsissä sijaitsevan ja metsien käyttöön liittyvän kulttuuriperinnön säilymistä, samoin myönteisiä metsäkokemuksia. Itämeren hyvä tila puolestaan parantaa arvokkaiden hylkyjemme säilymisedellytyksiä. Kosteikkojen suojelu turvaa niiden kulttuuriperintöä.

Ekologinen maatalous lisää maaseutumaisemien monimuotoisuutta ja on osa kulttuurimaisemien suojelua. Kaupunkivihreäkin on kulttuuriperintöä, olennainen osa kaupunkilaisten luontosuhdetta. Ympäristömme hyvä tila edistää matkailua ja vapaa-ajan viettoa ja houkuttelee kulttuuriperintöön tutustumiseen. Myös virtavesiemme kunnostamisessa on mahdollista, yhteistyöllä, saavuttaa luonto- ja kulttuuriarvot yhdistäviä ratkaisuja.

Virtavesipolitiikkamme ei ole kokonaisvaltaista

Virtavesien kulttuuriperintökohteisiin on kiinnitetty huomiota 1980-luvulta lähtien, mutta työ on jäänyt luonnon- ja ympäristönsuojelun katveeseen. Museovirasto on 2010-luvulta alkaen kiinnittänyt asiaan yhä enemmän huomiota ja pyrkinyt yhteistyöhön alan toimijoiden kanssa. Virasto seuraa, tosin pääosin sivusta, alan hankkeita ja on mukana joissakin alan verkostoissa. Museovirasto on informoinut toimijoita mielestään hyvistä menettelytavoista eri intressien yhteensovittamiseksi.

EU:n puitedirektiiviä vesipolitiikasta on toteutettu koko 2000-luku. Vesienhoito liittyy lukuisiin politiikan alueisiin ja edellyttää yhdennettyä toimeenpanoa. Kulttuuriperintö on kuitenkin sivuutettu direktiivin toteuttamisessa. Tästä on seurannut kulttuuriperinnön osalta turhia ristiriitoja sekä huonosti toimivia suunnittelu- ja toteutusprosesseja. Onneksi kohteittain ja alueittain, käytännön tasolla, löytyy myös hyviä toteutuksia.

Taannoisen hallituksen kärkihankkeisiin sisältyi vaeltavien ja uhanalaisten kalakantojen elvyttäminen: ”Toimenpiteissä otetaan huomioon kokonaisvaltainen vesistöjen käyttö ja hoito, vesien hyvän tilan tavoitteet, tulva‐ ja kuivuusriskien hallinta, virkistys‐ ja matkailukäyttö ja uusiutuva energia.”

Museoviraston havainto on, että vesien kulttuuriperintö ei ilmeisesti sisälly tähän kokonaisvaltaisuuteen. Museovirastoa ei ollut kuultu aiemminkaan, valtioneuvoston 2012 hyväksymän kalatiestrategian valmistelussa.

Pääministeri Marinin hallituksen ohjelmaan perustuen maa- ja metsätalousministeriö on aloittanut NOUSU-ohjelman ja sen osana patokartoitushankkeen. Siinä kala- ja vesiviranomaiset selvittävät vanhojen vesistörakenteiden ja patojen tilaa vesitalous- ja kalatalousedun valvonnan ja vaelluskalakantojen elvyttämisen kannalta. Museovirasto voi taas vain ihmetellä, minne unohtui vesiemme kulttuuriperintö.

Kulttuuriympäristöstä ei ole syntipukiksi

Vanhankaupunginkosken kulttuuriympäristö ei näytä olevan syy vaelluskalojen aiempiin vaikeuksiin. Vantaanjokeen on istutettu taimenta ja lohta 1980-luvulta vuoteen 2010, ja nykyisin kannat lisääntyvät luonnollisesti. Kosken itähaaran vuonna 1986 rakennettu kalatie korvattiin vuosina 1998–1999 luonnonmukaisuutta tavoitelleella koskella. Nämä toimet, yhdessä valuma-alueen kunnostusten ja veden laadun paranemisen kanssa, ovat mitä ilmeisimmin johtaneet 2000-luvulla kalamäärien nousuun. Merivaellus ja luonnollinen lisääntyminen toimivat. Vantaanjoki on Suomenlahden tuottoisin taimenjoki.

Jos Vanhankaupunginkoskesta halutaan kaikille nousukaloille reitti Vantaanjokeen, on se muutettava, hämmentävää kyllä, väkivaltaisesti pois luonnontilastaan. Siis vastaamaan kaltevuutta ja pudotuskorkeutta, joka koskella on laskennallisesti ollut noin 1500 vuotta sitten keskisellä rautakaudella, Vanhankaupunginkosken muodostuessa jokisuuhun.

Museoviraston mielestä ratkaisevasti kestävämpää on hyväksyä kosken nykyinen luonnontila ja keskittyä parantamaan kosken itähaaraa vaelluskalojen reittinä. Viittaan myös edellä toteamaani asemakaavamuutoksen ja vesilakiin perustuvan päätöksen edellyttämään intressivertailuun ja vaikutusten arviointiin.

Keskustelua on syytä jatkaa osallisten ja halukkaiden kesken samassa pöydässä, avoimesti ja ratkaisukeskeisesti. Siihenkin tarvitaan vielä lisää ja tarkempaa historia-, mittaus- ja muuta tietoa joen vaiheista ja nykyisistä olosuhteista.

Keskustelua on aihetta jatkaa myös politiikan tasolla. Vesiemme tilan kokonaisuudessaan kestävä kohentaminen edellyttää tilanne- ja kokonaiskuvaa myös virtavesiemme kulttuuriperinnöstä.

Mikko Härö

Osastonjohtaja, Kulttuuriympäristöpalvelut