Pieni metsäalue peltojen keskellä.. Kuvaaja: V.-P. Suhonen, Museovirasto.
Loviisan Segersbyn keskiajalla autioitunut kylänpaikka. Kuva: V.-P. Suhonen Museovirasto.

Ajankohtaista arkeologiasta: Keskiaikaan kadonneet kylät

Vaikka keskiaikaa ei enää saisikaan kutsua pimeäksi, on arkeologinen kuva Suomen maaseudun keskiaikaisesta asutuksesta vähintäänkin sumuinen. Museovirasto on käynnistänyt inventointien kehittämishankkeen, koska keskiajalla ja uuden ajan alussa autioituneiden kylien ja talojen löytäminen maastosta tuottaa edelleen arkeologeille suuria vaikeuksia.

Arkeologisen tiedon määrä kasvaa vuosi vuodelta, ja samalla Suomi sulautuu yhä tiiviimmin Itämeren ympäristön keskiajan historiaan. Toisaalta keskiaikaisesta Suomesta ei oikeastaan pitäisi edes puhua. Eteläinen Suomi eli Itämaa (ruots. Österland) oli viimeistään 1300-luvulla kiinteä osa Ruotsin valtakuntaa. Suomi ei ollut myöskään vielä mikään yhtenäinen maa, vaan koostui useista kulttuuriltaan ja väestöltään poikkeavista linnoista hallituista maakunnista.

Musta surma 1300-luvun puolivälissä ja sitä seurannut myöhäiskeskiajan agraarikriisi vaikuttivat voimakkaasti nykyisen Ruotsin alueen asutukseen. Itämaassa mustasta surmasta ei ole tietoja ja samanlaista maatalouden taantumaa ei ole havaittu. Oliko Itämaa poikkeus? Koska Suomea koskevia keskiaikaisia lähteitä on vähän, ovat ratkaisun avaimet suurelta osin arkeologien käsissä. Arkeologiset tiedot lisääntyvät koko ajan ja sen avulla saadaan vähälähteiseen keskiaikaan lisävaloa.

Niitty ja sen takana sekametsää.. Kuvaaja: V.-P. Suhonen, Museovirasto.
Niitty ja sen takana sekametsää.
Keskiajalla autioitunut kylänpaikka Porvoon Pellingissä. Kuva: V.-P. Suhonen, Museovirasto.

Euroopassa pitkään jatkunut väestönkasvu päättyi dramaattisesti vuosien 1347–1351 ruttoepidemiaan eli mustaan surmaan. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa yli puolet eurooppalaisista saattoi menehtyä. Musta surma levisi Ruotsiin vuoden 1350 tienoilla. Arviolta vähintään kolmasosa väestöstä kuoli. Suomesta on varmoja tietoja rutosta vasta 1400-ja 1500-luvuilta. Esimerkiksi Turun kerrotaan olleen vuonna 1504 ruton vuoksi autiona. Neljä vuotta myöhemmin talonpojat eivät uskaltaneet tulla Turkuun ruton vuoksi.

Mustan surman seurauksena oli niin Ruotsissa kuin muualla Euroopassa myöhäiskeskiajan agraarikriisi eli voimakas maatalouden taantuma. Harvaan asutussa ja vähäväkisessä Ruotsin Itämaassa samanlaista laajamittaista ilmiötä ei ole ainakaan historiallisten lähteiden perusteella ollut, vaikka ainakin ilmaston kylmenemisen olisi pitänyt vaikuttaa. Päinvastoin asutuksen määrä näyttää Suomessa myöhäiskeskiajalla pikemminkin kasvaneen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Suomen maaseudulla olisi keskiajalla hylätty yksittäisten talojen lisäksi jopa kokonaisia kyliä.

Maaseudun kylmenneet kylät

Autiokyliä mainitaan sekä keskiaikaisissa lähteissä että Vaasa-ajan (1523–1617) veroluetteloissa. Lisäksi arkeologit ovat jo ehtineet Suomessakin kaivaa joitakin keskiajalla autioituneita kylänpaikkoja. Arkeologiassa kylällä tarkoitetaan yleensä useammasta kuin yhdestä talosta koostuvaa asuinpaikkaa. Vähintäänkin aihetodisteet ovat alkaneet viitata siihen, että jollei musta surma niin ainakin myöhäiskeskiajan agraarikriisi on voinut olla enemmän todellisuutta Suomessa kuin aiemmin on arveltu.

Toisaalta kylmenneet kylät ovat osa Suomen maaseudun ikiaikaista dynamiikkaa. Taustalla ei välttämättä ole asukkaiden kuoleminen kulkutauteihin, nälkään tai sotiin. Ihmiset ovat saattaneet vaihtaa asuinpaikkojaan toisiin esimerkiksi rannansiirtymisen, hallinnollisten päätösten sekä kaksivuoroviljelyyn ja sarkajakoon siirtymisen vuoksi. Syrjäseuduilla sijaitsevilta uudistiloilta on myös voitu muuttaa takaisia keskusalueiden tyhjiksi jääneille tiloille. Keskiajalla erityisesti siirtyminen peltojen muinaisjaosta sarkajakoon on saattanut koota kylien aiemmin toisistaan erillään olleet talot ryhmäkyliin.

Piirretty Pellingin kartta.
Piirretty Pellingin kartta.
Keskiaikaisen kylänpaikka näkyy vuonna 1700 laaditulla Porvoon Pellingin kartalla ainoastaan ulkopeltoina ja böle-niminä. Kartta: Kansallisarkisto.

Kirjallisten lähteiden vähyyden vuoksi Suomessa joudutaan keskiaikaisten kylien jäljittämiseen käyttämään Vaasa-ajan veroluetteloita ja 1600–1700-lukujen karttoja taannehtivasti eli etsimään uudemmista lähteistä vanhempia kerrostumia. Keskiajalla tai uuden ajan alkupuolella 1500-luvulla hylätyt asuinpaikat eivät kuitenkaan välttämättä näy suoraan tai ollenkaan 1600- ja 1700-luvuilla mitatuilla kyläkartoilla. Pääosa vanhoista kartoista on laadittu 1500-luvun lopun ja 1600-luvun maaseudun taantuman jälkeen. Merkit keskiajan kadonneesta asutuksesta ovat usein jääneet uudemman autioitumisen ja maankäytön peittoon. Muisto keskiaikaisesta kylästä saattaa elää vain paikannimissä, rajoissa sekä pelto- ja niittyjärjestelmissä.

Joskus keskiaikaisia kyliä on etsittävä maastosta puhtaasti arkeologisesti ilman historiallisten lähteiden tukea. Ja joka tapauksessa historiallisista lähteistä tunnistetut kohteet on osattava löytää. Kertyneen kokemuksen valossa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa autioituneiden kylien jäännökset ovat paljon selvempiä kuin niitä aiemmin hylättyjen asuinpaikkojen. Siirryttäessä 1300-luvulle aletaan inventoinneissa lähestymään tapaa, jolla esihistoriallisia kohteita etsitään.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa autioituneiden kylänpaikkojen inventoinnissa tulee varmasti jonain päivänä samanlaista rutiinia kuin kivikautisten asuinpaikkojen etsimisestä. Matka on kuitenkin vielä pitkä. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pitkä, sillä merkittäviä kohteita tuhoutuu koko ajan esimerkiksi uudemman rakentamisen ja metsänkäytön vuoksi.

V.-P. Suhonen
erikoistutkija, Museovirasto