Faron sopimus oppaaksi kestävyyskriisiin

Hyvinvointivaltion rahoittamisen kriisiytyessä leikkauslistalle joutuvat valitettavan usein myös kulttuurikohteet. Kulttuuriala on perinteisesti vedonnut mitättömään kokoonsa osana valtion budjettipuuta, mutta yhtä perinteisesti ovat menoleikkausten oksasakset napanneet osansa myös siitä. Valtiovarainministeriö on esiintynyt viime aikoina yhä kovenevin äänenpainoin ja todennut, että nykyinen talouspolitiikka alkaa tulla tiensä päähän. Edessä ovat jälleen säästötalkoot ja moniongelmaisen julkisen talouden pitkä hoitokuuri.

Haastava tilanne vaatii luovia keinoja. Olemme kirjoittaneet dosentti Pauliina Latvala-Harvilahden kanssa ns. Faron kulttuuriperintösopimuksen kyvystä toimia osallisuutta ja yhteiskunnallista vakautta lisäävänä työkaluna (HS 2.6.2021). Sopimus on osa Euroopan neuvoston sopimusperhettä ja laadittu korostamaan kulttuuriperinnön arvoa yhteisenä voimavarana. Faron hyvät ominaisuudet eivät lopu tähän. Sopimus sisältää myös radikaalia muutosajattelua julkisen vallan ja kansalaisyhteiskunnan taakanjaosta. Sen keskeistä sisältöä on ajatus, jossa vastuuta kulttuuriperinnön vaalimisesta, suojelusta ja säilyttämisestä ehdotetaan jaettavaksi enenevässä määrin vapaaehtoisesti järjestäytyneille yhteisöille. On sopimuksen toimeenpanijan omassa harkinnassa, kuinka radikaalisti tätä ajatusta haluaa tulkita.

Voisiko vastuun uusjako tuoda turvaa myös niille kulttuuriperintökohteille, joilla on kohtalonyhteys julkisen talouden kestävyyskriisiin? Faron sopimus tuskin tuo tullessaan lisää euroja, mutta lisää käytännön suojelutyötä tekeviä käsipareja se voisi tuoda.

Farolaisittain toimitaan jo Suomessakin

Suomi ja Viro järjestivät viime lokakuussa Faron toimeenpanoa pohtivan alueellisen seminaarin. Seminaarin ohjelmaan oli poimittu malleja sopimuksen jalkauttamisesta Baltian maissa ja Suomessa. Erityisesti virolaiset esimerkit – joihin tutustuttiin myös paikan päällä – todistivat, kuinka ottamalla kansalaiset mukaan kulttuurikohteiden ylläpitoon ja sisältöjen suunnitteluun, voidaan jossain määrin paikata julkisen rahoituksen puutetta. Tästä toimi hyvänä esimerkkinä Tallinnan Kalamaja-museon näyttely, jonka esineistön ja samalla katsannon alueen kulttuurihistoriaan olivat koonneet kaupunginosan asukkaat yhdessä museoammattilaisten kanssa.

Suomalaisena esimerkkinä tilaisuudessa kuultiin Adoptoi monumentti -toimintamallista, jossa järjestäytyneet tahot (yhdistykset, seurat) ovat voineet ilmoittautua jonkin rakennusperintökohteen tai muinaisjäännöksen suojelijoiksi. Monumentin itselleen adoptoiva yhteisö on tämän jälkeen neuvotellut museon asiantuntijoiden kanssa keinoista, joilla vapaaehtoiset voivat osallistua tärkeäksi kokemansa kohteen suojelutyöhön. Käytännössä työ on voinut olla varainkeruuta, talkoita, ympäristön siistimistä, kampanjointia, viestintää, tiedonkeruuta jne.

Faron sopimuksen tulkinta ja toimeenpano on kulttuuriperintöpoliittinen kysymys. Sopimuksesta käytäntöön siirryttäessä on pohdittava ammattilaisuuden ja vapaaehtoistoiminnan suhdetta sekä mietittävä, kuinka pitkälle töiden jakamisessa voidaan mennä. Kriitikko voi nähdä vaaran siinä, että kulttuurihistoriallisesti arvokkaat kohteet voivat joutua innokkaisiin mutta taitamattomiin käsiin. Toimeenpanossa onkin syytä kiinnittää huomiota sopimuksellisuuteen, jolla onnistunut yhteistyö turvataan.

Edessä pitkä korpivaellus

Paluu talouden itkuvirteen: Tulo- ja menorakenteen epätasapainoa ei loputtomiin voida hoitaa lisävelalla. Jollei tulopuolella tapahdu ihmeitä, ovat leikkaukset menopuolella väistämättömiä. Ilman energiakriisiäkin monet kohteet tulevat vaarantumaan: laitteet sammuvat, huoneet kylmenevät, pattereihin ajetaan glykoliseos…

Mitä Faron sopimus voisi tuoda orastavaan ahdinkoon? Ainakin se tarjoaa mahdollisuuden etsiä ratkaisuja avarakatseisesti ja laajalta alueelta. Esimerkiksi yhdistystoimijoiden osaaminen on parantunut Suomessa samaa vauhtia koulutustason myötä. Näiden riveissä toimii nykyisin yhä enenevässä määrin huippuasiantuntijoita, professoreita ja tutkijoita. Voisivatko nämä – eräänlaiset ammattilaisten hallussa olevat yhdistykset – olla se voimavara, joka tavalla tai toisella voisi tulla avuksi kestävyyskriisissä? Entä yksityiset tukijat ja erilaiset harrastajaryhmät; joko näiden tahojen koko potentiaali on käytössä? Voitaisiinko adoptoi monumentti -toimintamallia laajentaa isompiin kiinteistökohteisiin tai vaikka julkiseen taiteeseen?

Kulttuurialan ei tietenkään kannata ”antautua ilman taistelua” tai luopua vaalivaikuttamisesta, jonka aika on juuri nyt. Kulttuuriperinnön tulisi olla budjetissa pysyvästi suojeltujen kohteiden joukossa. Faroa voikin pitää eräänlaisena pitkän aikavälin hätävarana, jos ja kun julkisen talouden rapautuminen jatkuu ja voimistuu tulevina vuosina.

Erityisasiantuntija Antti Huntus, Taiteen edistämiskeskus

Kirjoittaja toimii myös aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmässä ja on mm. Kotiseutuliiton kestävän kehityksen asiantuntija