Ei keskustelua, ei suojelua
Rakennussuojelu on keskustelua rakennusperinnön merkityksistä, valintoja sen säilymisestä ja väistymisestä, rakennetun ympäristön jatkuvuuden ja kestävyyden turvaamista. Sen skaala ulottuu politiikasta ja lainsäädännöstä yksittäisten rakennusten omistajien korjausvalintoihin asti.
Rakennusperintö, tunnistettu ja vielä tunnistamaton, on läsnä arjessamme. Sitä muovaavat yhteiskuntamme sosioekonomiset, kulttuuriset ja ekologiset prosessit ja valinnat. Yllättävän moneen niistä on mahdollista vaikuttaa rakennussuojelun keinoin.
Tämä perushavainto, olevan ympäristön säilyttämisen ja kestävyyden yhteys, tehtiin jo vuoden 1974 Rakennussuojelukomitean mietinnössä. Keskustelua aiheesta käydään yhä, entistä kiivaammin.
Julkinen keskustelu rakennetusta ympäristöstä onkin ehkä tärkein suojelun työkalu. Mitä näkyvämpää keskustelu on ja mitä laajempaa kirjoa hyvin perusteltuja mielipiteitä se edustaa, sen parempi. Julkisuus on keskeinen osa demokraattista ja avointa yhteiskuntaa, kansalaisyhteiskunnan ja poliittisen päätöksenteon vuorovaikutusta.
Suojelukeskustelun vaiheita
Modernin suojelukeskustelumme juuret ulottuvat yli sadan vuoden taakse. Louis Sparren Det Gamla Borgå (1898) lienee ensimmäinen suojelupamflettimme. Keskustelusta voi valikoida muitakin merkkipaaluja, kuten pamfletit Kenen Helsinki (1970) ja Turun tauti (1982) tai näyttelyn Suomi purkaa (1982). Keskustelua oli myös Risto Jarvan elokuva Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975). Tuoreempia esimerkkejä ovat Minna Joenniemen oivallinen televisiosarja Suojele minua (2010–2011) ja Jouko Aaltosen dokumentti Taistelu Turusta (2011). Tällaisia puheenvuoroja ei ole liiaksi asti.
Kaupunkiympäristöjen muutos viritti 1950–60-luvuilla suojelukeskustelun, joka todella ryöpsähti 1970-luvun alussa ja on jatkunut siitä lähtien. Päähuomio oli suurimpien kaupunkiemme liikekeskustojen muutoksissa ja puutalokannan häviämisessä.
Keskustelua virittivät asiantuntijat ja kansalaisliikkeet, jotka kyseenalaistivat väkivaltaiset muutokset Helsingissä, Turussa, Tampereella ja esimerkiksi Oulussa. Rauno Lahtinen on (Turun puretut talot, 2009) kuvannut hyvin Turun kaupungin politiikkaa, taloudellisia kytköksiä ja arvovalintoja sekä niihin liittynyttä keskustelua 1950–1980-luvuilla. Syvemmälle on mennyt Aura Kivilaakso väitöskirjassaan Suojelevat sanat analysoidessaan 1960-luvun Puu-Käpylän säilyttävään asemakaavaan (1971) johtanutta keskustelua. Käpylän suojelu oli yksi keskeisistä murroksista kaupunkiemme suojelussa.
Kivilaakso on tunnistanut ajattoman tuntuisia rakenteita, rooleja ja asetelmia, joita suojelukeskusteluihin sisältyy. Hän on haastanut rakennusperinnön ammattilaisia aktiiviseen, ymmärrettävään viestintään ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Rakennussuojelu, politiikka ja keskustelu
Tieto ei itsestään muutu arvostamiseksi, saati suojeluksi. Keskeisiä asioita ovat yhteiskunnan asenneilmasto ja rakenteelliset tekijät. Kokemukseni on, että hyvin pysyvät ideologiset arvostelmat ja poliittiset näkemykset vaikuttavat eniten käsityksiin rakennussuojelusta Asenneilmasto näkyy herkimmin ristiriitoina, joilla media tuntuu joskus suorastaan herkuttelevan. Suojelukonfliktit leimaavat liiaksi käsitystä rakennussuojelusta.
Politiikka on keskustelua. Valtakunnantason politiikassa rakennusperinnöstä tai rakennussuojelusta ei juuri keskustella. Rakennusperintömme tulevaisuus ei ole poliittisesti tarpeeksi kiinnostava kysymys. Tämän havaitsee katsoessaan eduskunnan asiakirjoja, hallitusohjelmia, puolueohjelmia ja vaaliohjelmia. Tavallisesti keskustelu liittyy, sinänsä luontevasti, lainsäädäntöhankkeisiin.
Keskivertokunnassa, lähempänä kansalaisia, ei ole kovin näkyvää tahtoa rakennusperinnön vaalimiseen tai siitä keskusteluun. Suojelu nähdään usein omistus- ja nautintaoikeuksien loukkauksena, yhteiskunnan holhouksena, taloudellisena rasitteena, ties minä. Poikkeuksia ovat tilanteet, joissa suojelusta on ilmeistä taloudellista hyötyä.
Harvat ja vallitsevat totuudet
Yleisen ja yksityisen edun suhde nähdään ideologisena vastakkainasetteluna, vaikka näin ei tarvitse olla. Oman urani aikana olen nähnyt esimerkiksi teollisuusympäristöissä esimerkkejä taloudellisesti kannattavasta historiallisten kohteiden kehittämisestä: vaikkapa Renor Oy lukuisine entisine tekstiilitehtaineen, Fiskars Oyj tai Tammerkosken rannat. Tampereen valtakunnalliseksi laajentunut 1970-luvun keskustelu verkatehtaan (hävitystä) suojelusta kaatui lopulta eteenpäin, avaten teollisuusympäristöjen suojelun Suomessa. Keskustelu toimintansa lopettaneen Takon kartonkitehtaan uusista käytöistä käydään nyt toisissa merkeissä kuin olisi tehty viisi vuosikymmentä sitten.
Perinteisintä keskustelua on käyty yksittäisistä purku- tai muutoshankkeista. Ne herättelevät valtakunnantason päättäjiäkin, harvemmin ratkaisuhakuisesti. Kiveen hakatuista arvostelmista seuraa, ettei päätöksissä harkita joustavasti ja tapauksittain suojelun mahdollisuuksia tai uusien käyttöjen edellytyksiä. Nimenomaan räätälöityjä ja innovatiivisia ratkaisuja suojelussa tarvittaisiin.
Suojelukeskustelun historia kertoo, kuinka kaupunki-, taajama- ja maaseutuympäristöjä koskevia ratkaisuja tehdään harvojen hallitsevien doktriinien ehdoilla. Aiemmin sellaisia olivat esimerkiksi kaupunkien kaavoitus autoille tai asuntopolitiikan ja asumistason kohentamisen (sinänsä tarpeellisen) ensisijaisuus. Nykyajattelua hallitsevat tiivistäminen, rakentamisen mittakaavan raju muutos sekä vajaakäyttöisiksi tuomittujen rakennusten purkaminen. Rakennusperintömme on valtavan monimuotoista – niinpä myös sen vaaliminen kaipaa monimuotoisia ratkaisuja.
Tieto keskustelun lähtökohtana
Tiedon ja keskustelun suhde on olennaista. Rakennussuojelu edellyttää jatkuvasti täydentyvää, ymmärrettävästi kerrottua tietoa rakennusperinnöstä, siihen vaikuttavista tekijöistä sekä keinoista sen potentiaalien hyödyntämiseen.
Kulttuuriperinnön tutkimusta ihmistieteissä hallitsee kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulma. Se keskittyy itse kulttuuriperintöalan kriittiseen arviointiin, kuten kysymyksiin vallankäytöstä, identiteeteistä ja marginaaleista. Tärkeitä kysymyksiä sinänsä.
Liian vähän suhteessa tarpeisiin tutkitaan, millaisia sosiaalisia, ekologisia ja taloudellisia hyötyjä kulttuuriympäristön vaaliminen ja säilyttäminen tuottavat. Niistä harvemmin kyetään keskustelemaan.
Ihmettelen sitäkin, ettei meillä vieläkään ole keskustelun pohjaksi tietoa siitä, paljonko Suomessa on suojeltuja rakennuksia. Vähänhän niitä joka tapauksessa on (”kaikkea ei voi suojella”). Saati että olisi kattavaa, luonto- ja ympäristötietoon rinnastuvaa kokonaiskuvaa kulttuuriympäristömme tilasta, jonka varaan rakentaa poliittisia linjauksia. Reetta Nousiainen onkin tuoreessa väitöskirjassaan tuonut esiin niin rakennussuojelun sattumanvaraisuuden kuin sen aseman suhteellisen taantumisen kuluvalla vuosituhannella. Tilanteen korjaaminen on ympäristöministeriön vastuulla.
Lisää tietoa
Tieto on onneksi lisääntymässä. Hyvä esimerkki on ympäristöministeriön, Tampereen yliopiston ja VTT:n Purkaa vai korjata -tutkimus. Siinä selvitettiin korjaamisen, korjaamisen ja laajentamisen yhdistelmän sekä uudisrakentamisen vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintään. Selvitys on jo vaikuttanut ainakin omiin kupliini näkyvään keskusteluun.
Erittäin lupaava on Koneen säätiön rahoittama Rakennuskato-hanke. Se kertoo mm. nostavansa esiin ”modernin arkkitehtuurin purkuaallon yhteiskunnallisena prosessina, johon on mahdollista vaikuttaa”, todeten, että ”rakennussektorin luontovaikutusten laajamittainen tunnetuksi tekeminen edellyttää sekä uutta tutkimusta että yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvaa tutkitun tiedon viestintää”. Hanke lupaa luoda akateemisten tuotosten lisäksi ”sekä asiantuntijoille että laajemmille yleisöille suunnattua yleistajuista ja havainnollistavaa tietoa”.
Viranomaiset, viestintä ja keskustelu
Suojeluviranomaisetkin keskustelevat, monilla tavoilla ja tasoilla. Jatkuvaan, nopeasykliseen mediakeskusteluun osallistuminen ei ole viranomaisille aina luontevaa. Sitä on sen sijaan tiedon ja näkökulmien tuottaminen. Keskustelua ovat myös verkostot, yhteistyörakenteet ja päätöksentekoprosessit, joissa suojeluviranomaiset ovat mukana. Viranomaisprosessit ovat parhaimmillaan ratkaisukeskeisiä ja vuorovaikutteisia, mutta eivät onnistuessaan tapaa ylittää kynnystä mediaan ja julkiseen keskusteluun. Epäonnistuessaan kyllä.
Museovirasto tuottaa olennaista tietoa keskustelun ja päätösten lähtökohdaksi. Esimerkiksi Rakennettu hyvinvointi -sivustolla on yli vuosikymmenen ajan tuotettua tietoa hyvinvointiyhteiskunnan rakennuksista ja rakentamisesta 1950-luvulta alkaen. Juuri tämä rakennusperintö on uhanalaista. Sen turvaaminen on lähitulevaisuuden olennaisin ja näkyvin suojelukysymys, kestävyydenkin näkökulmasta.
Keskustelun horisontti laajenee, jos sen ulottaa koko kulttuuriympäristöön. Itse arvostan näkökulmia, joissa fyysisen ympäristömme kaikki historialliset elementit, arvot ja merkitykset lomittuvat toinen toisiinsa. Niinhän ne ilmenevät jokapäiväisessä ympäristössämme.
Tavallisesti ei hoksata Museoviraston ja alueellisten vastuumuseoiden työn laaja-alaisuutta. Esimerkistä käy laaja aineisto, jota Museovirasto on tuottanut vesien kulttuuriperinnöstä. Viimeisin niistä on selvitys virtavesien kulttuuriperinnöstä. Aihe on mitä jännitteisin: luonnonsuojelijoiden ja kulttuuriperinnön vaalijoiden on ollut vaikeaa löytää siinä yhteistä säveltä.
Onko rakennussuojelukeskustelu rikki
Museoviraston verkkojulkaisuun Sadan vuoden satoa (2017) sisältyi neljä artikkelia kulttuuriympäristötyön tulevaisuudesta. Niissä kaikissa nousi esille viranomaisten ja asiantuntijuuden haastaminen ja sen kääntöpuolena kansalaisyhteiskunnan toimijoiden merkityksen lisääntyminen.
Sosiaalinen media näyttäytyi 2000-luvun alussa myönteisenä mahdollisuutena. Se laajensi yhteiskunnallisten kysymysten näkyvyyttä ja mahdollisti keskustelun laajenemisen. Somen mentyä rikki on suojelukeskustelu polarisoitunut aivan samoin kuin muu keskustelu.
Minulle uutta on suojelijoiden keskinäisen yhteyden häviäminen. Oikeita asiantuntijoita ovat vain he, jotka ovat kanssasi yhtä mieltä. ”Käsittämätöntä, että suojelupäätös on purettu, mitä Museovirasto oikein puuhaa?” ”Museovirastosta on tullut hampaaton, tahdoton, kyvytön ja pelokas jees-jees mies poliitikkojen ja grynderien apulaiseksi.” Nämä ovat näkyvien suomalaisten tuoreita panoksia somekeskusteluun asiassa, jossa Museovirasto ei ollut toimijana ja jonka syy-seuraussuhteista he eivät olleet selvillä. Esimerkkejä löytyisi vaivatta lisää.
Tätä kirjoittaessani kunnallisvaalit ovat ovella. Kotikaupungissani käydään viimeistä keskustelua ja taistoa kansainvälisesti merkittävän Malmin lentokentän tulevaisuudesta. Myös Lapinlahden sairaalan ja sen puiston tulevaisuus ovat esillä. Molemmat ovat, lopputuloksista huolimatta, esimerkkejä sitoutuneen, sitkeä kansalaisaktiivisuuden ja julkisen keskustelun merkityksestä ja arvosta. Kiitoksen arvoinen on myös Suomen Kotiseutuliiton, Suomen museoliiton, Viherympäristöliiton ja Suomen Arkkitehtiliiton kuntavaaleihin 2025 koottu tietopaketti ja kampanja Kestävästi rakennettu – rakkaudella käytetty. Lisää tällaista.
Keskustellako vai ei
Pelastetaan x tai y, arkkitehtuurikapina, lisää kaupunkia sinne ja tänne, purkamatta paras – kaikki ne ovat potentiaalisesti tärkeitä foorumeita. Niiden keskusteluissa ei silti läheskään aina tiedetä, mistä muutoksissa on kyse, millainen historia kullakin ympäristöllä tai kohteella on, mitä merkityksiä ja mahdollisuuksia kohteeseen sisältyy, millaisia säilymisen edellytyksiä tai esteitä kohteella saattaisi olla. Riittää että tykätään, kauhistellaan ja roiskitaan.
Tämä vaikuttaa asiantuntija- ja viranomaistyöhönkin. Onko parempi vetäytyä keskusteluista, mitkä alustat ovat sopivia asiapohjaiseen keskusteluun, onko tyydyttävä keskustelun sijaan perinteisempään viestintään? Miten lisätä jaettua ymmärrystä ja vuorovaikutusta?
Ilkeitä ongelmia ei ratkaista yksittäistapauksina eikä konfliktinhakuisuudella, vaikka niillä on merkityksensä huomion herättäjinä. Rakennussuojelu kaipaa lisää rakentavaa keskustelua ja tietoa sen pohjaksi. Tarvitsemme keskustelua erätaukohengessä ja ratkaisuhakuisesti, mustavalkoisen pintadebatin sijaan.
Mikko Härö
Museovirastossa vuodesta 1994, osastonjohtaja 2010–2022, eläkkeellä
Auta keräämään tietoa vuonna 2025 merkityksellisenä pidetystä rakennusperinnöstä!
Osana rakennetun perinnön teemavuotta ympäristöministeriö järjestää kampanjan, jossa voi kertoa itselleen tärkeästä rakennusperinnöstä, joka ei ole virallisilla listoilla tai edes suojeltua.
Kohde voi olla mikä tahansa itselle tärkeä rakennus tai paikka, kuten oma asuinalue, lähipuisto, harrastuspaikka tai matkakohde. Ilmoita kohde mukaan: Rakennettu perintömme -kyselyssä ja valokuvaa se Wiki Loves Monuments -valokuvakilpailussa syyskuussa.