Aalto-arkkitehtuuri

Kansallinen aie Aalto-sarjakohteen viemisestä maailmanperintöluetteloon hyväksyttiin vuonna 2021, ja varsinaisen ehdotuksen valmistelu alkoi Museoviraston johdolla vuonna 2022. Esitys luovutetaan Unescon maailmanperintökomitealle vuoden 2025 alussa ja päätöstä odotetaan kesällä 2026.

Modernin rakennusperinnön arvon tunnistaminen

Kolmentoista Aalto-arkkitehtuurikohteen sarja muodostaa yhden temaattisen kokonaisuuden, jota ehdotetaan maailmanperintökohteeksi otsikolla Aalto-arkkitehtuuri.

Uudemman suomalaisen arkkitehtuurin kunnossapito on tärkeää kestävyyden näkökulmasta. Modernin rakennusperinnön joukossa on erityisen arvokkaita arkkitehtuurikohteita, jotka on säilytettävä. Aalto-kohteiden merkitys ja erityisarvo tulevat maailmanperintökohteena tunnustetuksi kansainvälisesti.

1930-luvulta 1970-luvulle valmistuneet kohteet ja niiden vaaliminen auttavat eläytymään edellisten sukupolvien kokemuksiin sekä ymmärtämään jatkuvuutta ja kulttuuriperinnön merkitystä. Aaltojen sarjan kaari alkaa varhaisen kansanterveystyön edistysaskelista Paimion parantolassa ja päättyy Finlandiataloon kulttuurin ja kansainvälisten kokouksien näyttämönä.

Aalto-arkkitehtuuri -esityksen tavoitteita ovat:

• arvokkaan rakennusperinnön säilyttäminen
• kohteiden ja osallisten verkostoituminen (omistajat, käyttäjät, hallinto, yhdistykset jne.)
• tiedon kokoaminen ja tuottaminen
• modernin rakennusperinnön tunnetuksi tekeminen
• hoidon ja hallinnan mallien selkeyttäminen ja kehittäminen
• kestävyyden ja syrjimättömyyden huomioiminen
• riskien ja haasteiden tunnistaminen.

Kuvassa Finlandia-talo (Helsinki, 2010), kuva: Maija Holma, Alvar Aalto -säätiö

Esityksen Aalto-kohteet

Museovirasto jatkaa valmistelua vuonna 2021 luetteloon liitetyn aie-esityksen pohjalta. Ehdotukseen kootaan yhteistyössä kohteiden, omistajien ja asiantuntijoiden kanssa tausta-aineistoa. Aalto-sarjakohteelle järjestellään hallinnon malli maailmanperintökohteeksi nimeämisen edellyttämällä tavalla.

Esityksessä mukana olevat Aaltojen kohteet ovat valmistumisajan mukaan:

• Paimion parantola, Paimio (1933–1988)
• Aaltojen koti, Riihitie 20, Helsinki (1936)
• Sunilan asuinalue, Kotka (1936–1954)
• Villa Mairea, Noormarkku (1939)
• Säynätsalon kunnantalo, Jyväskylä (1952)
• Seminaarinmäen alue, Jyväskylä (1954–1989)
• Muuratsalon koetalo, Jyväskylä (1954)
• Aalto-ateljee, Tiilimäki 20, Helsinki (1954)
• Kansaneläkelaitoksen pääkonttori, Helsinki (1956)
• Kulttuuritalo, Helsinki (1958)
• Kolmen ristin kirkko, Imatra (1958)
• Seinäjoen hallintokeskus ja Lakeuden Risti, Seinäjoki, (1960–1987)
• Finlandiatalo, Helsinki (1971, 1975)

Museovirasto maailmanperintösopimuksen toimeenpanijana Suomessa

Suomi ratifioi maailmanperintösopimuksen vuonna 1987. Sopimuksen toimeenpanija Suomessa on Museovirasto, joka myös jakaa avustuksia Suomen maailmanperintökohteiden kehittämiseen ja hoitoon.

Samaan aikaan Museoviraston valmisteleman esityksen kanssa Metsähallitus valmistelee Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon Saimaan norppasaaristo -kohdetta.

Esityksen Aalto-arkkitehdit

Arkkitehti ja muotoilija Alvar Aalto (1898–1976) perusti ensimmäisen arkkitehtitoimistonsa vuonna 1923. Hän osallistui elämänsä aikana yli 500:aan rakennusprojektiin, joiden kirjo ulottuu asuinrakentamisesta tärkeisiin julkisiin rakennuksiin, tuotantolaitoksiin ja aluesuunnitelmiin Suomessa ja ulkomailla. Aallon toimiston laaja tuotanto on vaikuttanut modernismin kansainväliseen kehitykseen. (Lähde: Arne Heporauta: Alvar Aalto Arkkitehti 1898-1976, Alvar Aalto -säätiö 1999)

Arkkitehti Aino Marsio (1894–1949) aloitti työntekijänä Alvar Aallon toimistossa vuonna 1923. Aino ja Alvar menivät naimisiin vuonna 1924. Aino Marsio-Aalto työskenteli puolisonsa rinnalla suunnittelijana. Aino Aalto oli Artekin perustajaosakas ja toimi ensin Artekin johtavana suunnittelijana 1935–40 ja sen jälkeen toimitusjohtajana 1941–49. Avioparin tiivis yhteistyö yhteisessä arkkitehtitoimistossa päättyi Ainon sairastumiseen ja kuolemaan vuonna 1949. (Lähde: Ulla Kinnunen (toim.); Aino Aalto, Alvar Aalto -museo 2004)

Elissa Aallon (os. Elsa Mäkiniemi, 1922–1994) aloitti arkkitehtina Aallon toimistossa vuonna 1949. Alvar ja Elissa Aalto menivät naimisiin vuonna 1952. Elissa Aalto työskenteli Aallon arkkitehtitoimistossa arkkitehtina uransa loppuun saakka. Hän johti toimistoa vielä 18 vuoden ajan Alvar Aallon kuoleman jälkeen. (Lähde: Mia Hipeli (toim.); Arkkitehti Elissa Aalto, Alvar Aalto -säätiö 2022)

Arkkitehtitoimisto Alvar Aallon laajasta tuotannosta on vaikea jäljittää eri suunnittelijoiden roolia, sillä pääasiassa työt ovat kulkeneet toimiston nimissä. Toimistossa on sen olemassaolon aikana työskennellyt yhteensä kolmisensataa työntekijää, joista koko sen toiminnan ajan ulkomaisia työntekijöitä vähintään viidennes. (Lähde: Göran Schildt: Alvar Aalto, A Life’s Work, Architecture, Design, Art. OtavaPublishing Company Ltd Helsinki, 1994)

Mistä Aalto-arkkitehtuuri tunnetaan?

Aalto-arkkitehtuurin maine kasvoi kaluste- ja näyttelysuunnittelun sekä arkkitehtuuri- ja muotoilukilpailuissa saavutetun menestyksen myötä. Varhaisista toteutetuista töistä mm. Paimion parantola ja Viipurin kirjasto julkaistiin laajasti myös kansainvälisesti. Aaltojen määrätietoisesti solmimilla kansainvälisillä kontakteilla oli suuri merkitys. Alvar Aalto saavutti aseman eurooppalaisen modernismin kaanonissa arkkitehtina, joka tuotti kansainvälisen modernismin valtavirtaan sopivaa pelkistettyä arkkitehtuuria. Samaan aikaan töissä tunnistettiin valtavirrasta poikkeavaa inhimillistä lämpöä, orgaanisia ja veistoksellisia muotoja sekä suhde paikalliseen rakentamisen perinteeseen, materiaaleihin ja ympäröivään luontoon. (Lähde: Charlotte Ashby: Modernism in Scandinavia: Art, Architecture and Design, Bloomsbury Publishing Plc, 2017)

Pekka Suhonen kiteytti Aalto-arkkitehtuuria artikkelissaan arkkitehdin kuoleman jälkeen näin: “Aallon humanismi on saavutettu tutkimalla ihmistä, ja etsimällä hänelle luontuvia mittasuhteita, tiloja ja materiaaleja, luomalla hänen ympärilleen harmoniaa, lämpöä, virikkeitä ja elähdyttävää miljöötä. Se on ollut parhaan arkkitehtuurin tehtävä kaikkina aikoina.” (HS 13.05.1976)

Lisätietoa medialle